Oscar®-ehdokas Kenneth Branaghin ohjaama ja valovoimaisen näyttelijäkaartin tähdittämä Belfast on henkilökohtainen tarina muistojen voimasta täynnä iloa.
Elokuva sijoittuu 1960-luvun lopun Pohjois-Irlantiin. Tapahtumien keskiössä on Buddy, koulupoika teini-iän kynnyksellä. Hänen elämäänsä kuuluvat rakastava perhe, metkut kavereiden kanssa ja orastava romanssi. Hänen rakas kotikaupunkinsa on kuitenkin päivä päivältä voimistuvien levottomuuksien kourissa, ja perheellä on edessään vaikea valinta. Heidän on päätettävä, jäävätkö he odottamaan, että konflikti menee ohi, vai jättävätkö he kaiken taakseen uuden elämän tähden.
Täytyy heti myöntää, että huonot tietoni elokuvan keskiössä olevasta konfliktista aiheuttavat sen, etten kykene arvioimaan tarinaa tuolta näkökannalta. Mutta, ohjaaja Branagh onnistuu puristamaan historialliset ja massiiviset tapahtumat pieneksi tarinaksi, jota on helppo seurata. Elokuva on mustavalkoinen, jo pelkästään tuo valinta korostaa tarinaa upealla tavalla.
Täytyy olla rehellinen ja myöntää, että nuoren Buddyn näyttelijä Jude Hill varastaa koko elokuvan itselleen. Tämä nuori poika on niin energinen, että muut näyttelijät jäävät täysin hänen jalkoihinsa. Hän on todella loistava. Hillin iloisuus on kuplivaa ja tarttuvaa. Branagh on löytänyt täydellisen Buddyn.
Kuten edellä mainitsin, muut näyttelijät jäävät nuoren tähden varjoon. Mielestäni pahiten tästä kärsivät Buddyn vanhempia näyttelevät Caitriona Balfe ja Jamie Dornan. Jotenkin tuntui, että kaksikko ei oikein uskaltanut ottaa omaa tilaa ja aikaa kohtauksissa, joissa he olivat yhdessä Hillin kanssa. En kuitenkaan millään tavalla lue tätä heidän syykseen, sillä Hill touhusi jatkuvasti jotain, joka vei katsojan huomion.
Nuorukaisen isovanhempia näyttelevät Judi Dench ja Ciarán Hinds puolestaan pärjäsivät Hillin kanssa loistavasti. Tuntui siltä, että juuri uransa aloittanut näyttelijä kunnioitti kuuluisaa kaksikkoa ja antoi heille tietoisesti tilaa. Varsinkin Hinds tuntui nauttivan näyttelemisestä tämän energisen nuorukaisen kanssa.
Elokuva onnistui kuvaamaan jakautuneen kaupungin tunnelmia todella hyvin. Tapahtumat tulivat jotenkin iholle. Katsojana jännitin jatkuvasti, milloin seuraava ikkuna rikotaan tai polttopullo heitetään. Mustavalkoisuus vie turhat ärsykkeet pois ja pakottaa katsojan keskittymään olennaiseen.
Teksti: Juho Kojima