Viime vuoden maailmanlaajuinen elokuvatapaus saa nyt eeppisen, sävähdyttävän ja tunteellisen päätöksensä. Ozin noitien viimeinen, aiemmin kertomaton luku alkaa Elphaban ja Glindan välirikosta ja elämästä valintojensa seurausten kanssa.
Elphaba (Cynthia Erivo) on nyt demonisoitu Lännen ilkeä noita ja piileksii karkotettuna Ozin metsässä. Hän jatkaa taistoaan Ozin vaiennettujen eläinten vapauden puolesta ja yrittää kipeästi paljastaa totuuden Velhosta (Jeff Goldblum).
Glindasta puolestaan on tullut koko Ozin lumoava hyvyyden symboli, joka elää Smaragdikaupungin palatsissa nauttien kuuluisuuden ja suosion eduista. Glinda saa Madame Morriblelta (Oscar®-voittaja Michelle Yeoh) tehtäväkseen piristää ja lohduttaa ozilaisia ja vakuuttaa heidät siitä, että kaikki on hyvin Velhon vallan alla.
Kun Glindasta tulee yhä suurempi tähti ja hän valmistautuu naimaan prinssi Fiyeron (Jonathan Bailey) loisteliaissa ozilaishäissä, häntä piinaa välirikko Elphaban kanssa. Hän yrittää neuvotella sovinnosta Elphaban ja Velhon välillä, mutta yritys epäonnistuu, mikä ajaa Elphaban ja Glindan yhä etäämmäs toisistaan. Järisyttävät seuraukset muuttavat Boqin (Ethan Slater) ja Fiyeron lopullisesti sekä saattavat vaaraan Elphaban siskon, Nessarosen (Marissa Bode), kun heidän elämäänsä tempautuu Kansasista kotoisin oleva tyttö.
Noin Universal esittelee odotetun uutuutensa. Tiedättekö, mitä. Minun on tehtävä tunnustus. Kyseessä on yllättävän hyvä elokuva. Parasta kokonaisuudessa on hyvin tehty ja kaunis musiikki. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli Glindan ja Elphaban taidolla rakennettu yhteinen tarina, joka soljui kaiken taustalla.
Elokuva oli täynnä glitteriä ja voimakkaita värejä. Tuo yhdistelmä oli romahduttaa kokonaisuuden heti alkuunsa, sillä öklän makeaa hattaramössöä tungettiin katsojan silmille aivan liikaa, mutta kun ensimmäisestä puolesta tunnista selviää, niin meno paranee huomattavasti.
Tarinan kantava voima oli ehdottomasti Erivo, jonka suoritus veti pari kertaa ihan oikeasti hiljaiseksi, sillä Lännen ilkeästä noidasta oli tullut hahmo, josta on helppo pitää, ja tuo on täysin Erivon ansiota. Hän on todella taitava leikittelemään tunnetilojen erojen välillä.
Noidan käymään sisäiseen kamppailuun oli jotenkin helppo samaistua. Erivon vahvuus tulee esiin varsinkin elokuvan lopussa, kun noita joutuu valtavan valinnan eteen. Silloin Erivo nappasi koko valkokankaan haltuunsa.
Ariana Grande ei ole Erivon tasoinen näyttelijä, ei lähellekään. Kun hän pyörähtelee yksin tai joutuu samaan kohtaukseen Goldblumin tai Yeohin kanssa, niin hän on heikoilla, mutta heti, kun hän kohtaa Erivon, niin silloin tapahtuu jotain. Kaksikko täydentää toisiaan hienolla tavalla. Ihan kuin Grande saisi joka kerta lisäannoksen itseluottamusta aina, kun Erivo saapuu paikalle.
Grandella ja Erivolla on eräs yhteinen kohtaus, joka sai kyyneleeni valumaan. Tuo johtui siitä, että kohtauksen sisältö liippasi läheltä omaa elämääni. Ensin ajattelin, että ei hitto olen töissä, yritä nyt edes pitää itsesi kasassa, mutta sitten oli pakko antaa periksi, eikä se haitannut yhtään.
Sitten, Goldblum ja Yeoh. En oikeasti tiedä, mikä kokeneita näyttelijöitä vaivasi, mutta kaksikko oli välillä täysin kuutamolla. Goldblum oli päättänyt vetää koko homman täysin unessa, eikä Yeoh ollut kuin hitusen paremmassa jamassa. Käsittämättömän karmeaa.
Elokuvan musiikista vastanneelle Stephen Schwartzille voisi jakaa Oscarin, vaikka heti. Hän on tehnyt John Powellin kanssa uskomattoman upean soundtrackin, joka muuten pyörii tälläkin hetkellä tuossa taustalla.
Grande on tietenkin loistava laulaja, mutta Schwartz oli antanut myös Erivolle hienoja kappaleita laulettavaksi.
Olen elokuvamusiikin suurkuluttaja, ja on täysin selvää, että Wicked-elokuvien musiikki tulee soimaan työskentelyni taustalla useasti.
Wicked: For Good oli hieno elokuva!
Tähdet: ****
Ikäraja: 12
Pituus: 137 min.
Ohjaus: Jon M. Chu
Käsikirjoitus: Winnie Holzman ja Dana Fox
Teksti: Juho Kojima