Miten Yhdysvaltojen hallinto ja asevoimat toimivat, jos maata kohti ammuttaisiin ballistinen ohjus ilman tarkkaa tietoa siitä, kuka on tuon vihamielisen teon takana tai, onko kyseessä ”haamukontakti”.
Näihin vaikeisiin kysymyksiin omat vastauksensa tarjoaa ohjaaja Kathryn Bigelowin ohjaama A House of Dynamite. Bigelow tunnetaan esimerkiksi elokuvista The Hurt Locker ja Zero Dark Thirty.
A House of Dynamite tuntuu ennemmin dokumentilta kuin draamalta. Jotenkin se sopiikin elokuvan painavalle aiheelle, mutta samalla se näyttää rajoittavan näyttelijöiden ilmaisua. Ei tuo paljon haittaa, mutta joissain kohtauksissa se paistaa läpi.
Bigelow on taitava näyttämään yllättävän ja vaarallisen tilanteen luoman kaaoksen, ihmetyksen ja kasvavan huolen. Samalla elokuva näyttää rauhallisuuden ja jämäkkyyden, jolla asevoimat hoitaa syntynyttä uhkatilannetta.
Kaikkeen on olemassa prosessit ja kaavat, joilla kriisiä hoidetaan. Samalla Bigelow uskaltaa kuitenkin myös näyttää, että sotilailla on samat huolet ja murheet kuin meillä siviileilläkin.
Katsoja pääsee kurkistamaan asevoimien eri komentokeskuksiin. Silmien eteen aukeaa kuva komentoketjusta, jossa raakadata alkaa liikkua. Tuon jälkeen tieto käsitellään ja jaetaan komentajien ja poliitikkojen käyttöön.
Torjuntaohjukset nousevat ilmaan ja ne suunnataan lähestyvää kohdetta vastaan. Elokuva uskaltaa kuitenkin myös esittää kysymyksen, voiko tuollaista yllätysiskua torjua millään.
Elokuva on mielenkiintoinen tutkielma tuollaisesta skenaariosta. Se kuitenkin myös vaatii katsojaltaan melkoisesti. Katsojan täytyy olla kiinnostunut geopolitiikasta ja strategisesta ajattelusta. Totta kai elokuvan voi katsoa pelkkänä ajanvietteenä, mutta uskallan väittää, että silloin kokonaisuudesta ei saa juuri mitään irti.
Ohjaaja teki yhden valinnan, joka häiritsi ainakin minua. Koko elokuva käsittelee yhtä ja samaa 20-minuutin aikajanaa, jonka sisällä Bigelow tekee ihmeellisiä aikahyppyjä, joiden ansiosta samaa kohtausta esitetään monesta näkökulmasta. Toisaalta ymmärrän tehdyn valinnan, mutta itse olisin käyttänyt jotain muuta tehokeinoa.
Elokuvassa nähdään joukko hienoja näyttelijöitä, joista voisi mainita esimerkiksi Idris Elban ja Rebecca Fergusonin, mutta oikeastaan se on täysin tarpeetonta, sillä jokainen näyttelijä omaksuu roolihahmonsa niin hyvin, että ne tuntuvat aidoilta.
Tämä elokuva on taas niitä teoksia, jotka Netflixin olisi pitänyt tuoda valkokankaalle. Silloin tapahtumien voima olisi päässyt kunnolla oikeuksiinsa.
Tähdet: ****
Teksti: Juho Kojima