Taatussa Tarantino-länkkärissä saksalainen palkkionmetsästäjä ja tämän vapauttama orja Django jahtaavat etsintäkuulutettujen päänahkoja 1850-luvun Yhdysvalloissa. Tavoitteena on myös pelastaa Djangon vaimo julman plantaasinpitäjän kynsistä, eikä verenvuodatukselta vältytä. Elokuva on voittanut muiden muassa parhaan käsikirjoituksen ja parhaan miessivuosan Oscarit sekä Golden Globe -palkinnot.
Muistan elävästi, kun menin katsomaan tämän elokuvan. Ajattelin, että nyt se Tarantinon roikale sotkee tämän genren, mutta olinkin onneksi väärässä.
Leffa olikin todella taiteellinen ja tarkkaan mietitty kokonaisuus, josta löytyi jokaiselle jotakin. Oli toimintaa, verta, sähäkkää sanailua, rankkoja kohtaloita, mutta myös ripaus romantiikkaa. Kaikki nuo edellä mainitut palaset loivat yhdessä suorastaan komean palapelin.
Elokuvan varsinainen viehätysvoima syntyi kuitenkin kolmesta upeasta näyttelijästä, jotka tekivät saumatonta yhteistyötä. Jamie Foxx tekee yhden uransa upeimmista suorituksista Djangon roolissa. Foxxin vähäeleinen tyyli sopii Djangolle todella hyvin, kun siihen lisätään Christoph Waltzin esittämän King Schultzin ylitsevuotavan itsevarma ja salaperäinen hahmo, niin täydellinen parivaljakko on valmis.
Tarinan pahiksen roolissa nähtävä Leonardo DiCaprio varastaa shown, sillä Calvin Candie on yksi viimeisen vuosikymmenen parhaita yleensä elokuviin luotuja hahmoja. Candie on kylmä kuin jääpuikko ja kaiken lisäksi terävä kuin partaveitsi. DiCaprio ottaa roolistaan aivan kaiken irti, eikä se jätä ketään kylmäksi.
Teksti: Juho Kojima