Rockrumpali Roberto (Michael Brandon) tuntee olonsa ahdistuneeksi ja huomaa salaperäisen aurinkolasimiehen vainoavan häntä. Kun hän kohtaa stalkkerinsa, syntyy tappelu ja mies kaatuu kuolleena maahan. Joku on kuvannut tapahtuman, ja mysteeri pahenee, kun Robertoa kiristetään ja murhia raportoidaan lisää.
Vuosikausien ajan 4 kärpästä harmaalla sametilla oli Dario Argenton giallo-kauhutrillereistä se kaikkein harvinaisin. Suomeen elokuvaa yritettiin maahantuoda tuoreeltaan vuonna 1972, mutta poikkeuksellisesti silloinen levittäjä ei suostunut Valtion elokuvatarkastamon määräämiin leikkauksiin, joten esityslupaa ei herunut. Nyt klassikko saa vihdoin virallisen Suomen valkokangasensi-iltansa uutena 4K-restaurointina.
Muissa osissa nähdään Mimsy Farmer, Jean-Pierre Marielle ja Bud Spencer. Musiikin on säveltänyt Ennio Morricone.
Näin kesäisin on aina mukavaa katsella näitä vanhojen mestareiden klassikoita. Itse olen nähnyt vain pari Argenton muuta elokuvaa, mutta kun näin Tenebren, niin Argentosta tuli heti suosikkini. Tenebressä oli sitä jotakin maagista vetovoimaa.
Tietyllä tavalla samaa vetovoimaa löytyy tästäkin elokuvasta, mutta nähtyäni molemmat leffat, niin löydän niistä tiettyä kaavamaisuutta. Molemmissa käytetään pitkälti samoja tehokeinoja, jotka liittyvät kuvaukseen ja musiikkiin, joka jää tässä elokuvassa pahasti taustalle.
Tuo on erittäin valitettavaa, kun muistetaan, että musiikin on säveltänyt elokuvamaailman SUURIN MESTARI Morricone. Elokuvassa oli monta kohtausta, joissa olisin antanut tunnetun säveltäjän kynästä syntyneiden nuottien viedä katsojan jännityksen huipulle. Argento valitsi monessa kohtaa jääkylmän hiljaisuuden. Toimihan sekin, mutta itse olisin valinnut eri tehokeinon.
Argento käytti kuitenkin parhaita taitojaan, sillä hän on pysähtyneen kuvauksen mestari. Tällä tarkoitan kohtauksia, joissa kameran liikkeet ja äänimaailma riisutaan lähes minimiin, mutta samalla Argento pystyy nostamaan jännityksen huippuunsa, eikä katsoja voi olla varma, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Argenton heikkous on omasta mielestäni siinä, että tarinoiden loppuratkaisut toistavat samaa kaavaa, ja katsojan on melkoisen helppo avata mysteerin solmut, kunhan on katsonut pari ohjaajan elokuvaa. Tämä hieman ikävä piirre pilaa katsomisen nautintoa.
4 mosche di velluto grigio ei yllä omalla listallani Tenebren tasolle, mutta samalla se on mainio osoitus Argenton kiehtovasta tyylistä, jossa yhdistyvät aikakautensa hieman sokeroitu tyyli ja jännittävät mysteerit.
Virallinen Suomen ensi-ilta on huomenna 4.8. Elokuva on ollut aiemmin ainoastaan festivaali- ja arkistoesityksissä, DVD:llä ja nettivuokraamoissa.
Tähdet: ***
Teksti: Juho Kojima