Jazz raikaa Kööpenhaminan klubeilla, eletään sotien välistä 1930-lukua. Maren, köyhän perheen tyttö, tuntee elämän sykkivän suonissaan mutta nuoren naisen elämänjano on yhteiskunnalle liikaa. Maren leimataan huonotapaiseksi ja hänet sijoitetaan Sprogøn saarelle laitokseen, joka on tarkoitettu henkisesti heikoille ja yhteiskuntaan sopeutumattomille naisille. Saarella Maren solmii ystävyyssuhteen kanssasisarensa Sørinen kanssa ja naiset alkavat kapinoida – kauaskantoisin ja kohtalokkain seurauksin.
Tämä elokuva on toisaalta erittäin mielenkiintoinen, mutta samalla se vaatii katsojaltaan todellista mielenkiintoa mielenterveyden hoitamisen historiaa kohtaan. Muuten elokuva voi tuntua todella pitkältä.
Tarina kietoutuu kahden naisen yllättävän ystävyyden ympärille, joka kumpuaa siitä, että Tanskan terveysviranomaiset ovat sulkeneet kaksikon eräällä saarella sijaitsevaan hoitolaitokseen, jossa naisten ”huonotapaisuutta” hoidetaan. Pian alkaa käydä selväksi, että laitoksen ainoa tarkoitus taitaakin olla hoidettavien naisten pitäminen muun yhteiskunnan ulkopuolella.
Malou Reymannin ohjaama draama on kuvattu todella kauniissa ympäristössä. Elokuvan alussa on todella vahvaa energiaa, jonka avulla katsojan mielenkiinto onnistutaan vangitsemaan todella vahvasti, mutta pikkuhiljaa tuo energia alkaa heikentyä, eivätkä edes vahvat näyttelijöiden suoritukset pystyneet pelastamaan romahtanutta intoani.
Ohjaajan tyyli on lopulta melkoisen hidas, jopa laahaava. Joillekin katsojille juuri tuollainen tyyli voikin sopia, mutta itse pidän kerronnasta, jossa on tietynlainen vauhti. Nyt tuo vauhti jäi puuttumaan. Varsinkin, kun elokuva kestää yli kaksi tuntia.
Elokuva saa ensi-iltansa perjantaina.
Tähdet: **
Teksti: Juho Kojima