Suomalaisohjaaja Alex Noyerin kokonaan amerikkalaisnäyttelijöillä Yhdysvalloissa toteuttaman, innovatiivisen kauhutrillerin päähenkilö on musiikkia yliopistolla opettava DJ ja kokeellisen musiikin säveltäjä Alexis (Jasmin Savoy Brown, mm. Scream 5), joka kärsii harvinaisesta neurologisesta häiriöstä, aisteja sekoittavasta synestesiasta. Sen ansiosta nuori nainen pystyy näkemään tietyt äänet väreinä. Kyky tuottaa suloisesti päihdyttäviä äärituntemuksia, mutta se kuoriutuu esiin vain väkivaltaisissa tilanteissa.
Tämä leffa oli itselleni hieman kaksijakoinen juttu. Elokuvan alku lupasi todella hyvää, sillä tarina käsitteli perheväkivallasta alkunsa saavaa tragedioiden sarjaa. Lähtötilanne olisi antanut mahdollisuudet, vaikka mihin. Juoni alkaakin rakentua todella hienolla tavalla.
Nuori Alexis kärsii edelleen lapsuutensa kauheasta kokemuksesta, joka johdattelee häntä kohti todella synkkä kohtaloa. Musiikkia rakastava Alexis alkaa tehdä kappaletta, jonka pääasiallisena instrumenttina on kidutettujen ja kuolevien ihmisten karmea tuska. Alexis saa murhaamisesta ja kidutuksesta valtavaa tyydytystä, jota hän kaipaa jatkuvasti lisää ja lisää.
Savoy Brown sopii rooliinsa täydellisesti. Hän onnistuu rakentamaan hahmolleen kaksi täysin erilaista persoonaa. Tuo temppu ei varmasti ollut helppo, mutta Savoy Brown ansaitsee todella isot kehut. Katsoja toisaalta ymmärtää Alexisin toimintaa, mutta samalla todellakin toivoo, että sarjamurhaaja jäisi kiinni.
Alexisin rakas ystävä Marie (Lili Simmons) auttaa ystäväänsä musiikin teossa tietämättä, mistä sävellyksessä käytetyt rytmit ja tehosteet ovat peräisin. Simmons on myös aivan loistava. Hän loi Mariesta hahmon, joka on täynnä aitoa iloa ja rakkautta. Marie ja Alexis muodostavat elokuvan kannalta todella tärkeän parivaljakon ja näyttelijöiden välinen saumaton yhteistyö varmistaa, että elokuva pysyy kasassa.
Kokonaisuudessa on kuitenkin yksi paha valuvika. Nimittäin se, että todella hyvin alkanut tarina alkaa horjua noin kertomuksen puolivälin kohdalla. Ongelma oli se, että silmitön väkivalta sai aivan liian ison roolin. Ymmärrän toki, että väkivaltaisessa elokuvassa on julmia kohtauksia, mutta joku raja sentään. Verellä ja tuskalla mässäily meni aivan liian pitkälle. Miksi ”kaikki” piti näyttää? Ohjaaja Noyer olisi voinut luottaa siihen, että yleisö ymmärtää asian muutenkin.
Kun otetaan huomioon, että kyseessä on ohjaajan ensimmäinen pitkä elokuva, niin lopputulos on ihan hyvä ja mielenkiintoinen, mutta itse epäilen, että elokuva ei tule keräämään suurtakaan menestystä. Sen kerrontatapa on melkoisen raskas. Myös tuo yletön väkivallalla mässäily vähentää elokuvan mahdollisuuksia suuren yleisön keskuudessa.
Elokuva saapuu teattereihin huomenna perjantaina.
Teksti: Juho Kojima