Poliisit iskevät varhain aamulla rauhallisella alueella asuvan Millerin perheen kotiin. Virkavallan otteet tuovat mieleen Rambo-elokuvat, eikä perhe ymmärrä, miksi kytät vyöryttävät heidän kotinsa täydellä voimalla.
Tilanne menee mutkikkaaksi, kun selviää, että poliisit ovat tulleet pidättämään perheen pojan Jamien, jota epäillään murhasta. Nuorukainen pakataan poliisiautoon, ja muu perhe jää ihmettelemään, kun heidän talonsa myllätään todisteiden toivossa.
Jytisten alkanut sarjan avausjakso rauhoittuu ja asettuu uomiinsa, kun nuori Jamie saapuu poliisiasemalle. Katsoja kuljetetaan pidätysprosessin läpi. Tämän jälkeen alkavat kuulustelut, joiden aikana pojan isälle selviää karmea totuus edellisen illan tapahtumista.
Adolescence käsittelee mykyajan yhteiskunnan ongelmia hyvinkin suoralla tyylillä.
Ensimmäisestä jaksosta mieleeni jäi kaksi erittäin vahvaa ajatusta.
Tietävätkö nykyajan vanhemmat, mitä heidän lapsensa touhuavat kodin ulkopuolella. Jamien isä Eddie tuntui todella etäiseltä suhteessa poikaansa. Samaan aikaan Jamie vaikutti kundilta, joka viihtyy parhaiten netin virtuaalisissa syövereissä, eikä oikein kykene kohtaamaan todellisen maailman haasteita.
Mitä tapahtuu, kun nuo kaksi ihmistä laitetaan samaan huoneeseen rankassa ja epäselvässä tilanteessa, kun yhtäkkiä ja yllättäen he joutuvatkin kantamaan vastuunsa ja kohtaamaan mörkönsä.
Toisaalta jaksossa tunnutaan kysyvän, että selviäisikö katsoja pidätystilanteesta. Yllättävän moni meistä ei varmasti ennen tätä jaksoa tiennyt, mitä kaikkea tuohon prosessiin kuuluu, en ainakaan minä. Nyt kyseessä oli tietenkin prosessin brittiläinen versio, mutta tuskinpa kotimainen tyyli kauheasti siitä eroaa.
Voin ainakin myöntää, että itselläni olisi vaikeuksia kestää tilanteen luomaa psykologista painetta.
Adolescence esittää ja näyttää kaiken todella kliinisesti, ilman tunteita tai armoa. Ymmärrän toisaalta, mihin sarjan tekijät ovat tuolla pyrkineet, mutta se loi mielestäni liikaa dokumentin tyyliä ja tuntua. Ehkä olin ainoa, joka ei meinannut millään saada kiinni hahmoista.
Poikkeuksena tähän oli kuitenkin Owen Cooperin esittämä Jamie. Cooper on todella taitava tunteiden tulkki. Aistin Jamien hämmennyksen, pelon ja epätoivon todella aidosti. Cooperin suorituksen arvoa nostaa entisestään se, että kyseessä oli nuorukaisen ensimmäinen rooli.
Adolescencen tekijät kehuvat ja korostavat kilpaa sitä, että jokainen sarjan jakso olisi purkitettu yhdellä pitkällä otolla, joka jouduttiin uusimaan, jos joku teki virheen. Tuota noin. Tuo saattaa kuulostaa hienolta markkinoinnin näkökulmasta, mutta minun on pakko myöntää, että noin paksua väitettä on hieman vaikea uskoa, jo ihan käytännön näkökulmasta, ainakaan ilman kunnon todisteita.
Tähdet: ****
Teksti: Juho Kojima