Kulttimainetta nauttivan tieteisseikkailutrilogian kolmannessa osassa Doc ja Marty päätyvät vuoden 1885 Villiin länteen, jossa pyssyt paukkuvat ja hemaiseva opettajatar vie Emmettin sydämen. He suunnittelevat poispääsyä, mutta aikakoneauto DeLoreanin polttoaine on valunut maahan, joten aikahypyn vaatimaan nopeuteen kiihdyttäminen on mahdotonta. Ratkaisuksi kaksikko keksii työntää aikakoneen vauhtiin höyryveturilla.
En tiedä olenko yksin mielipiteeni kanssa, mutta tämän kolmannen osan olisi voinut jättää tekemättä. Elokuvaa voisi kuvata näin, paikka vaihtuu, mutta vanhat temput toistuvat. Luulenpa, että trilogian viimeisen osan tekoon vaikutti enemmän tekijöiden silmissä kiiluvat lipputulot kuin aito halu tehdä hyvä elokuva.
Katsoin elokuvan eilen illalla ensimmäistä kertaa vuosiin, enkä voinut välttyä ajatukselta, että Michael J. Fox ja Christopher Lloyd olivat tämän viimeisen osan kohdalla jo hieman väsyneitä rooleihinsa. Mielestäni tämä on täysin ymmärrettävää, kun otetaan huomioon, että tämä kaksikko toisti käytännössä samaa kaavaa jo kolmannen kerran peräkkäin.
Tällä kertaa tarinan ”koukku” piili siinä, että Emmett rakastuu hurmaavaan Claraan (Mary Steenburgen). Riittääkö tämä pitämään katsojan mielenkiinnon yllä, lyhyt vastaus on ei. Kaikesta tästä voi vetää johtopäätöksen, että trilogian viimeinen osa oli ehdottomasti kolmikon heikoin. Sen siitä saa, kun ideat loppuvat.
Paluu tulevaisuuteen III tänään kello 21:00.
Teksti: Juho Kojima