Valpas mutta arvoituksellinen uusi arvokuljetusauton vartija (Jason Statham) yllättää työtoverinsa tekemällä ryöstöyrityksen tyhjäksi kylmäverisillä otteillaan. Kuka hän oikein on ja mistä hän on tullut? Tappajan vaistot omaavan turvamiehen perimmäinen motivaatio paljastuu pian, kun hän ryhtyy tasaamaan tilejä määrätietoisin ja peruuttamattomin askelin.
Guy Ritchien ohjaama leffa on toisaalta perustason toimintaa, joka on täynnä tuttua maskuliinista räiskintää ja mätkettä, mutta samalla se pakottaa katsojan oikeasti seuraamaan, mitä valkokankaalla tapahtuu.
Wrath of Man yrittää olla edes hieman erilainen toimintaelokuva, joka ei perustu pelkästään aseiden rätinään. Samalla Stathamin H yritetään näyttää tavallisena ihmisenä, jolle perhe merkitsee kaikkea, mutta hän on samalla kuitenkin kylmäverinen rikollispomo. H:n toiminnan motiivit ovat todella inhimillisiä, mutta välillä, varsinkin elokuvan toimintakohtausten aikana mietin, että onko niillä lopulta mitään merkitystä, koska näiden kohtausten aikana Wrath of Man vajoaa tavallisten ja tylsien toimintaelokuvien tasolle.

Vaikka toimintakohtauksilla onkin hyvät perusteet, niiden takana olevat syyt meinaavat unohtua ruutisavujen mukana. Ruutia nimittäin palaa todella paljon. Räiskinnästä on kylläkin realismi kaukana, mutta katsoohan tuota, ainakin yhden kerran.
Jason Statham osaa olla juuri sopivan jäykkä ja jähmeä näissä rooleissa. Siinä on kuitenkin samalla hänen suurin ongelmansa, kun ohjaaja hankkii Stathamin elokuvaansa, niin hän saa melkein aina saman hahmon. Tietenkin jokaiselle näyttelijällä on omat tapansa ja eleensä, mutta Stathamin kohdalla tämä korostuu entisestään.
Jotkut näyttelijät pystyvät sulautumaan rooleihinsa, mutta Statham on Statham elokuvasta toiseen.

Toinen näyttelijä, joka nousee näkyvästi esille, on H:n työparin Bulletin roolissa nähtävä Holt McCallany. Hänen suorituksensa on lähes vangitsevan hieno. Kun H ja Bullet ovat yhtä aikaa valkokankaalla, niin huomioni kiinnittyi aina siihen, mitä McCallany teki tai sanoi. Hän toi rooliinsa uskottavuutta ja jämäkkyyttä.
Menisinkö katsomaan tämän elokuvan toisen kerran? Rehellinen vastaukseni on, että tuskin. Guy Ritchien rakentama idea on ihan hyvä ja sinänsä mielenkiintoinen. Kerronnan tyyli muistuttaa sipulin kuorintaa, jossa uusia kerroksia paljastuu jatkuvasti. Samaan hengenvetoon voi kuitenkin todeta, että samanlaisia elokuvia maailma on jo pullollaan.
Teksti: Juho Kojima