Kuolleet lehdet kertoo kahden yksinäisen, sattumalta Helsingin yössä toisensa kohtaavan ihmisen (Alma Pöysti ja Jussi Vatanen) yrityksestä löytää elämänsä ensimmäinen, ainoa ja viimeinen rakkaus.
Heidän tietään kohti tätä kunnioitettavaa päämäärää varjostavat miehen alkoholismi, kadonneet puhelinnumerot, tietämättömyys toistensa nimistä tai osoitteista ja elämän yleinen taipumus asettaa esteitä onneaan etsivien tielle. Tämä lempeä tragikomedia on jo kadonneeksi luultu neljäs osa Aki Kaurismäen työläistrilogiaan (Varjoja paratiisissa, Ariel ja Tulitikkutehtaan tyttö).
Aki Kaurismäki on ohjaaja, jonka kautta suomalainen elokuva usein määritellään. Hänen tuotantonsa on minulle kuitenkin kaukaista ja vierastakin, eikä minua löydy Kaurismäen elokuvien katsomoista. Tämän elokuvan kohdalla päätin kuitenkin tehdä poikkeuksen ja raahautua Tennispalatsin pimeän teatterin yläriville.
Olen iloinen, että päädyin tuohon ratkaisuun, sillä Kuolleet lehdet tuottikin positiivisen yllätyksen. Tarinan alku ei kuitenkaan luvannut hyvää, vaan siihen kiteytyivät kaikki ne syyt, joiden takia karsastan legendaarisen ohjaajan elokuvia.
Juoni eteni tuskaisen hitaasti, eikä mitään tunnu tapahtuvan. Elokuvan henkilöt puhuvat ärsyttävän hitaasti, noin sanan minuutissa. Heidän käyttämä ilmaisu on todella monotoonista ja jäykkää, eihän kukaan voi puhua tuollaista tikkukieltä.
Koko elokuvan ilmapiiri tuntui tunkkaisen pakotetulta.
Olin jo melkein peruuttamassa ulos salista, mutta sitten tapahtuikin uskomaton muutos. Aivan kuin Aki Kaurismäki olisi ottanut käsijarrun pois päältä, ja todennut näyttelijöilleen, että antaa mennä kaasu pohjassa.
Aiemmin todella jäykät Pöysti ja Vatanen rentoituivat ja suorastaan puhkesivat kukkaan. Paikallaan laahannut synkkä käsikirjoitus sai väriä, vauhtia ja iloisuutta. Alussa tarina ei jaksanut kiinnostaa sitten vähääkään, mutta yhtäkkiä meno muuttuikin täysin.
Istuin tuolissani ja toljotin valkokangasta suu auki. Mitä oli tapahtunut? Eihän tämä voi olla Aki Kaurismäen elokuva. Tämä filmi, joka on täynnä värinää ja toivoa. Aitoa tunnetta ja rakkauden nälkää. Oli suuri ilo saada kokea tällainen tunnetilan muutos keskellä elokuvaa.
Ilman Alma Pöystiä ja Jussi Vatasta Kuolleet lehdet ei olisi toiminut. Vatasen tulkinta pulloon hukkuneesta miehestä hipoo täydellisyyttä. Tuollaisia kohtaloita Helsingin Kallio on varmasti nähnyt monia.
Alma Pöystin esittämä hahmo puolestaan on kuin puhtoisuuden perikuva, joka ei voi sietää juoppoja. Parivaljakko ei voisi olla keskenään erilaisempi, mutta kuitenkin toimiva.
Jotenkin tuntui siltä, että ohjaaja Kaurismäen kokoamassa palapelissä palojen paikkoja ei voinut muuttaa paljonkaan, mutta Vatasen tai Pöystin puuttuessa tarkasti kasattu kokonaisuus olisi romahtanut täysin.
Elokuva alkaa kello 21.02.
Tähdet: ****
Teksti: Juho Kojima