Agatha Christien vuoden 1937 romaaniin perustuva Kuolema Niilillä on Kenneth Branaghin ohjaama mysteeritrilleri, joka kertoo pakkomielteisen rakkauden aiheuttaman tunnekaaoksen kuolettavista seurauksista.
Belgialaisen mestarietsivän Hercule Poirotin Egyptin loma hohdokkaalla jokilaivalla muuttuu kauhistuttavaksi murhaajajahdiksi, kun täydelliseltä vaikuttavan pariskunnan idyllinen häämatka saa traagisen lopun. Eeppisten aavikkomaisemien paahteeseen ja majesteettisten Gizan pyramidien varjoon sijoittuva kertomus ylitsevuotavasta intohimosta ja hillitsemättömästä mustasukkaisuudesta tuo keskiöön kosmopoliittisen joukon virheettömän tyylikkäitä matkustajia. Nopeat ja arvaamattomat käänteet saavat katsojan pään pyörälle aina viimeiseen shokeeraavaan loppuratkaisuun saakka.
Tässä meillä on elokuva, joka ei todellakaan täyttänyt odotuksia, jos menet katsomaan tätä tekelettä ja odotat näkeväsi tarinan, joka perustuu edellä mainittuun klassikkoon, niin tulet pettymään. Elokuvan idea on kyllä napattu kyseisestä kirjasta, mutta ohjaaja Branagh on muuttanut tarinan melkein jokaista yksityiskohtaa niin paljon, että tuttua kertomusta on välillä todella vaikea tunnistaa.
Elokuvan alussa on kohtaus, joka heittää katsojan keskelle 1. maailmansotaa. Luulin hetken, että teatterin konehuoneessa on laitettu väärä filmi pyörimään, mutta lopulta Poirot ilmestyy keskelle taisteluhautaa. Tajusin heti, että nyt voidaankin sitten heittää Christien tarina roskakoppaan. Olin suorastaan järkyttynyt. Lopulta selvisi, että kohtauksella yritettiin antaa selitys sille, miten Poirot sai kuuluisat viiksensä. Voin vain todeta, että ei mennyt ihan putkeen.
Tästä Poirot-seikkailusta puuttui kokonaan jännitys, joka on tällaisten elokuvien perusvaatimus. Edellisessä Branaghin Poirot-elokuvassa juoni oli kuin tiukkaan kiedottu paketti, jonka käärepaperi avattiin hitaasti ja kiinnostavasti. Nyt, kun seikkailtiin Egyptissä, niin juoni oli pahasti levällään, eikä ketään näyttänyt kiinnostavan sen kasassa pitäminen.
Tuntui aivan siltä, että eteeni avautui rikkinäinen tilkkutäkki, joka oli täynnä irrallisia kohtauksia, jotka eivät oikein kuuluneet yhteen. Aina välillä elokuvan tekijätiimi muisti, että juonikin oli olemassa. Sitten sitä ryhdyttiin kuljettamaan, mutta heti tämän jälkeen siirryttiinkin takaisin luontokuviin ja yleiseen järjettömään sekamelskaan, joka irrotti katsojan tarinasta melkein kokomaan.
Mikä ihmeen tarve ohjaajalla on sekoittaa tarinaa siihen kuulumattomilla hahmoilla. Paras esimerkki tästä on Idän pikajunan arvoituksesta tuttu Poirotin ystävä Bouc, jota näyttelee Tom Bateman. En ymmärrä, miksi tuo hahmo on pitänyt sotkea tähän tarinaan, koska alkuperäisessä Christien kirjoittamassa kirjassa hän ei esiinny.
Oikeastaan kaikki elokuvan hahmot tuntuvat todella haurailta ja nopeasti kyhätyiltä. En ollut yhtään kiinnostunut heistä. Kirjassa jokainen ihminen ja tapahtuma on mietitty todella tarkkaan. Alkuperäinen kirja imaisee lukijansa tarinan pyörteisiin ja Niilin pintaa pitkin matkaavalle jokilaivalle, näin ei elokuvassa käy.
Elokuvassa surkeimman kohtalon kokee ohjaajan esittämä Hercule Poirot, joka unohtuu välillä täysin. Branagh vaikuttaa suorastaan tylsistyneeltä. Hän lukee vuorosanansa lähes konemaisesti, ehkä hänkin tajusi, että kokonaisuus horjui ja pahasti.
Oikeastaan näyttelijöiden suoritusten arviointi on todella hankalaa, koska kokonaisuus on lähes täysin levällään. Yhdellekään näyttelijälle ei annettu kunnon materiaalia, vaan pelkkiä sirpaleita.
Elokuva alkaa kello 21.00.
Teksti: Juho Kojima