Lulu päätyy juhlien jälkeen sairaalaan, jossa hän näkee kuolemaa lähellä ollessaan tytön, jolla on ajeltu pää ja joka huutaa apua. Kun Lulu herää, tyttö on poissa. Mutta siitä lähtien kaikki muuttuu Lulun elämässä! Mikään ei ole enää niin kuin ennen. On kuin joku tai jokin vainoaisi häntä.
Samalla hän tapaa surullisenkuuluisan, mutta kiehtovan Madsin, joka kykenee näkemään asioita, joita kukaan muu ei näe. Jos Lulu olisi tiennyt, mitä tapahtuisi ja mihin tämä johtaisi, hän olisi pysynyt kaukana Madsista.
Tuo Levittäjän teksti antaa kuvan kiehtovasta tarinasta, mutta todellisuudessa kyseessä on todella tylsä elokuva.
Kari Vidøn ohjaama leffa yrittää yhdistellä kauhua ja jännitystä, mutta yritys jää surkeaksi, sillä kummankaan osa-alueen ei anneta kehittyä kunnolla. Kerronnan jännitettä yritetään muutaman kerran nostaa, mutta hetken kuluttua tunnelma lässähtää pohjalukemiin. Ihan kuin ohjaajan ja käsikirjoittajien rohkeus viedä tarinaa eteenpäin olisi pettänyt.
Olen kriitikon hommissa nähnyt liiankin monta samaan ongelmaan törmäävää elokuvaa, ja lopputuloksena elokuva painuu unohdukseen erittäin nopeasti.
Pääosia esittävät Zoe Bryan Hertz ja August Carter yrittävät parhaansa, mutta heille tarjottu materiaali alittaa kaikki mahdolliset rimat. Kaksikon välillä ei ollut myöskään kovinkaan hyvin toimivaa yhteyttä, vaikka joissain kohtauksissa he pelaavat yhteen ihan hyvinkin, mutta innostuksesta kaksikkoa ei voi syyttää.
Elokuva kestää ”vain” 95 minuuttia, mutta aika mateli todella hitaasti. Tylsistyin niin kovasti, että ryhdyin mietiskelemään kaikkea muuta.
Ensi-ilta: 15.03.2024
Ikäraja: 16
Pituus: 95 min.
Ohjaus: Kari Vidø
Käsikirjoitus: Birgitte Lorentzen, Henrik Kristensen
Teksti: Juho Kojima