Kristinan ja Karl-Oskarin elämä kotona köyhällä smoolantilaisella maatilalla on täynnä vastoinkäymisiä. Lännestä, suuren meren tuolta puolen, kuuluu tarinoita uudesta maailmasta. Mahdollisuudesta aloittaa kaikki alusta. Mahdollisuudesta parempaan elämään. Kristina ja Karl-Oskar jättävät Ruotsin ja lähtevät matkalle, jolta eivät aio palata.
Maastamuuttajat – Viimeinen kirje Ruotsiin on koskettava ja ajaton tarina oman paikkansa löytämisestä, rohkeudesta hypätä tuntemattomaan ja seurata unelmiaan. Elokuva perustuu Vilhelm Mobergin rakastettuun klassikkoon ruotsalaisista siirtolaisista, jotka muuttivat Yhdysvaltoihin uuden, paremman elämän toivossa.
Noin elokuvaa kuvailee sen julkaisija SF Studios. Tuo teksti antaa tarinasta melko ruusuisen kuvan. Idea on sinänsä ihan kaunis, mutta toteutus ontuu. Tarkoituksena taisi olla, että katsojana kiintyisin tuohon nuoreen pariskuntaan ja heidän lapsiinsa, mutta toisin kävi. Elokuva oli aivan liian pitkä ja suorastaan tylsä.
Tuntui siltä, että kerronta junnasi paikallaan. Aina, kun tarina tuntui etenevän edes hiukan, niin taas se tyssäsi. Ohjaaja Erik Poppen lempiaihe näytti olevan ruotsalaisten maahanmuuttajien uskonnollisuus, ja miksipä ei, sillä se tuntui olevan tarinan kivijalka, mutta kun siitä jauhettiin väsymiseen saakka.
Jotenkin minusta tuntuu, että näyttelijät eivät päässeet kehittämään hahmojaan, vaan ne jäivät seisomaan lähtöviivalle, vaikka starttipistooli poksahtikin. Ikävä kyllä, mutta tämä näkyy pahiten juuri tarinan pääparissa. Karl-Oskar (Gustaf Skarsgård) haluaisi koko ajan juosta eteenpäin, mutta puhti loppuu heti alkuunsa. Sama voidaan todeta myös Kristinan (Lisa Carlehed) kohdalla. Nuori Kristina vaipuu henkilökohtaiseen epätoivoon, eikä apua tunnu löytyvän. Näytti siltä, että Carlehed etsi myös tukea, mutta ohjaaja Poppe tai Skarsgård eivät sitä tarjonneet.
Olisi mukavaa, jos näyttelijöiden välinen kemia toimisi, mutta tässä tapauksessa vaikutti aidosti siltä, että pääpari ei tullut juttuun, sillä kaksikon väliset kohtaukset vaikuttivat epämukavilta.
Ainoa, joka edes yritti näyttää luontevalta, oli Kristinan ystävää Ulrikaa näyttelevä Tove Lo, joka jäi ikävän yksin yrityksensä kanssa. Lo oli oikeastaan koko elokuvan ainoa valopilkku, koska hän uskalsi ottaa roolihahmostaan kaiken irti.
Elokuvasta olisi saanut aikaan mielenkiintoisenkin kertomuksen, jos tekijöillä olisi riittänyt intoa, mutta nyt lopputulos on kuin pannukakku.
Maastamuuttajat – viimeinen kirje Ruotsiin saapuu valkokankaille 11.2.
Teksti: Juho Kojima