Elokuva sijoittuu näyttäviin Niagaran putoukset -maisemiin, joiden jylhyys heijastaa tarinan synkkää tunnelmaa. Keskiössä ovat kaksi pariskuntaa: nuori ja hyväntuulinen Polly ja Ray Cutler sekä ongelmallinen aviopari Rose ja George Loomis.
Rose Loomis (Marilyn Monroe) on viettelevä ja manipuloiva nainen, joka on kyllästynyt mustasukkaiseen ja henkisesti epävakaaseen aviomieheensä Georgeen (Joseph Cotten). Rose hautoo suunnitelmaa päästä miehestään eroon rakastajansa avulla. Juoni kuitenkin lähtee nopeasti hallinnasta, kun George saa selville petoksen.
Seuraa jännitteinen kissa-hiiri-leikki, jossa roolit kääntyvät yllättäen: uhri ja syyllinen eivät olekaan enää niin selkeitä. Tarina kulminoituu dramaattisiin tapahtumiin putousten läheisyydessä, missä luonnonvoimat korostavat henkilöiden sisäistä kaaosta. Lopulta kohtalo ottaa ohjat, eikä kukaan selviä täysin vahingoittumattomana.
Pakko myöntää, että tämä on yksi Monroen parhaista elokuvista. Samalla on kuitenkin sanottava, että kertomus kärsii päätähtensä vuoksi, sillä kun Monroe saapuu kameran eteen, niin koko fokus siirtyy häneen. Hänhän on toki kaunis ja lumoava, mutta jotenkin näin voimakas keskittyminen tähtöseen on jo häiritsevää.
Kertomuksessa tapahtuu kuitenkin käänne, jonka ansiosta tuo ongelma helpottaa.
Niagara on yllättävän hyvä jännäri. Elokuvan juoneen oli piilotettu yllätys, joka paransi kokonaisuutta huomattavasti.
Elokuvan muut näyttelijät tekevät myös hyvää työtä, Varsinkin Pollyn roolissa nähtävä Jean Peters täytyy nostaa esiin, sillä hän rakentaa hahmostaan mielestäni koko elokuvan parhaan henkilön. Peters uskaltaa tietyssä mielessä haastaa Marilynin, ja parivaljakko toimiikin hyvin yhdessä.
Niagara toimii loistavana mainosfilminä kuuluisille putouksille. Luulenkin, että se oli elokuvan salainen tavoite ja hei, se toimi. Putousten mahtava jyly antoi hienon lisän filmin dramaattisille käänteille.
Elokuva ilmestyi 1950-luvulla, joten sen värimaailma on todella runsas. Kyseessä on film noir, joten itse olisin mieluummin nähnyt elokuvan mustavalkoisena. Täytyy kuitenkin muistaa, että tuohon aikaan värifilmi oli uusi juttu, joten ymmärrän valinnan.
Teksti: Juho Kojima