Elokuvassa “MUFASA: LEIJONAKUNINGAS” Rafiki saa tehtäväkseen kertoa Mufasan legendan pienelle leijonanpennulle nimeltä Kiara, joka on Simban ja Nalan tytär, samalla kun Timon ja Pumba säestävät tuttuun tyyliinsä taustalla.
Takaumien kautta etenevän tarinan alussa Mufasa on orvoksi jäänyt yksinäinen pentu, joka kohtaa sympaattisen leijonan nimeltä Taka—joka taas sattuu olemaan kuninkaallinen kruununperijä.
Onnekas tapaaminen lähettää huikeaan seikkailuun joukon persoonallisia kaveruksia, joiden on määrä täyttää kohtalonsa—mutta matkan varrella heidän ystävyytensä joutuu koetukselle heidän yrittäessään yhdessä välttää päätymistä hengenvaarallisen vihollisen kynsiin.
Esitetäänpä pari kysymystä. Tarvitsemmeko tätä elokuvaa? Emme tietenkään. Ei kaikkia tarinoita tai kertomuksia tarvitse käydä läpi miljoonasta näkökulmasta. Miksi Disney on tehnyt tämän elokuvan? Helpon rahan toivossa, sillä Leijonakuninkaan ympärille rakennetut tarinat vetoavat helposti meihin 80-luvulla syntyneisiin, koska moni meistä kävi katsomassa alkuperäisen elokuvan lapsena.
Onko tämä Mufasa sitten hyvä elokuva? Tuohon onkin jo vaikeampi vastata.
Teknisesti elokuva on täyden kympin arvoinen. Tarinaan liittyvät hahmot ja ympäristöt ovat häkellyttävän kauniita ja toimivia. Studio on selvästi halunnut näyttää, mihin nykytekniikka kykenee. Tuolla on kuitenkin myös kääntöpuolensa, sillä koko elokuva tuntuu Disneyn ylipitkältä tekniseltä demolta, joka on suunnattu muille elokuva-alan toimijoille.
Mielestäni tarina toimii hyvin. Varsinkin Mufasan aikuistumista oli mielenkiintoista seurata. Se varmaan johtui lapsuuden muistoista, jotka soljuivat ylitseni elokuvan aikana. Jo pelkästään se, että pääsimme matkaamaan lapsuudesta tuttuun ympäristöön, sai kyyneleet valumaan.
Elokuvassa oli muutama kohtaus, jotka toivat mieleeni 90-luvun alun Järvenpään pienen elokuvateatterin, jossa näin Leijonakuninkaan ensimmäisen kerran.
Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että elokuvan juoni oli melkoisen ohut. Tuo tulee erityisesti esiin tavassa, jolla elokuvan pahis oli rakennettu. Mads Mikkelsenin esittämä Kiros tuntui väkisin luodulta hahmolta, jonka tarpeellisuutta pohdin koko ajan. Mikkelsenin suorituksesta puuttui kokonaan roolin vaatima mahtipontisuus. Yhden asian tunnettu näyttelijä tuli ainakin todistaneeksi. Hän ei osaa laulaa, ei sitten yhtään.
Elokuvan musikaaliset osat olivat varsinaisia kammokeita. Ne, kun eivät toimineet alkuunkaan. Tässä asiassa alkuperäisen klassikon painolasti näkyi eniten. Koska alkuperäinen oli musikaali, niin tästä uudestakin piti tehdä samanlainen, vaikka sitten pakolla. Tuo pakko näkyi lopputuloksessa aivan liikaa.
Kaikesta tästä huolimatta nautin elokuvasta. Ohjaaja Barry Jenkins tiesi, milloin ja miten nostalgianarusta piti vetää.
Ensi-ilta: 18.12.2024
Ikäraja: 12
Pituus: 118 min.
Ohjaus: Barry Jenkins
Teksti: Juho Kojima