Olin kuullut tästä elokuvasta melko vähän. Oikeastaan vain, että kyseessä on musikaali, joka on uusintaversio Steven Spielbergin aikoinaan ohjaamasta leffasta.
The Color Purple kertoo todella julman ja raskaan tarinan, jonka keskiössä on Celie (Fantasia Barrino/Phylicia Pearl Mpasi). Hänet pakotetaan naimisiin todella julman miehen kanssa. Kutsumanimellä Mister tunnettu herra uskoo väkivaltaan ja nyrkin voimaan. Celie menettää yhteyden siskoonsa ja lapsiinsa. Synkkään tilanteeseen alkaa kuitenkin tulla edes hieman valoa, kun kuvioihin astuu kovapäinen laulaja Shug (Taraji P. Henson), joka näyttää Celielle, että elämässä on muutakin kuin julman aviomiehen hallitsema koti.
Elokuva antaa todella rankan kuvan Yhdysvaltojen tilanteesta viime vuosisadan alussa. Tarina kertoo mustien välisistä valta-asemista. Tällainen kuvaus oli minulle täysin uutta. Olen tottunut kerrontaan, joka keskittyy tuon ajan rasismiin, jota valtaväestö harjoitti.
The Color Purple toi mustien välisen todella tiukan ja julman valtarakenteen silmieni eteen tavalla, joka jätti mieleeni todella vahvan jäljen. Celie joutuu taistelemaan jokaisesta asiasta elämässään. Elokuva onkin melkoinen kasvutarina, jollaisia näkee valkokankaalla liian harvoin.
Tarinan jokainen yksityiskohta tuntuu harkitulta ja tarpeelliselta. En kannata elokuvien väkivallalla mässäilyä. Tässä elokuvassa sitä todellakin riittää, mutta ilman julmankin väkivallan läsnäoloa kokonaisuus ei toimisi. On tärkeää, että katsojan kokemusta ei sensuroida.
Hieman yllättäen suurimman vaikutuksen minuun teki Misterin roolissa nähtävä Colman Domingo. Hän pystyi yhdistämään samaan hahmoon piilotetun heikkouden, jota Mister peittelee nyrkeillään. Aina, kun hahmo saapui valkokankaalle, niin väkivallan uhka oli todellinen ja uskottava. Colman teki hahmostaan tietyllä tavalla värikkään.
Tähdet: ****
Ensi-ilta: 19.01.2024
Ikäraja: 12
Pituus: 141 min.
Ohjaus: Blitz Bazawule
Käsikirjoitus: Marcus Gardley
Teksti: Juho Kojima