Warner Bros. Pictures tuo valkokankaille visionäärisen Oscar-ehdokkaan ja elokuvantekijän Baz Luhrmannin draamaelokuvan “Elvis”, jonka pääosissa nähdään Austin Butler sekä Oscar-palkittu Tom Hanks.
Elokuva seuraa Elvis Presleyn (Butler) elämää ja musiikkia hänen ja arvoituksellisen managerinsa eversti Tom Parkerin (Hanks) välisen erikoisen suhteen kautta. Tarina paneutuu Presleyn ja Parkerin yli 20-vuotiseen monimutkaiseen dynamiikkaan Presleyn noususta kuuluisuuteen ja ennennäkemättömään tähteyteen Amerikan kulttuurimaiseman murroksen keskellä. Keskeinen hahmo tarinassa on Priscilla Presley (Olivia DeJonge), joka oli yksi Elviksen elämän merkittävimmistä ja vaikutusvaltaisimmista henkilöistä.
Menin katsomaan tämän leffan täysin avoimin mielin, sillä en ole koskaan ollut Elviksen fani. Odotin näkeväni tarinan, joka kertoisi hänen elämästään. Sain kyllä senkin, mutta melkoisella sokerikuorrutuksella varustettuna. Eräs kriitikko sanoikin elokuvan jälkeen, että tietynlainen fantasia olikin totuutta parempi, koska kuka pystyy enää kertomaan, mitä superstaran elämässä oikeasti tapahtui, tuskin kukaan.
Ohjaaja Baz Luhrmann kuljettaa katsojaa läpi Elviksen elämän kohokohtien. Mukana on iloa, surua, menestyksen huumaa, rakkautta, kaipausta ja suurta tyhjyyttä. Kun kaikki tuo muunnetaan elokuvaksi, edessäsi avautuu melkoinen spektaakkeli, jota voi olla ajoittain vaikea hallita.
Saatan olla ainoa, jota häiritsi tapa, jolla tietyt kohtaukset oli leikattu. Tyyli oli todella repivä ja suorastaan äkkipikainen, eikä antanut aikaa keskittyä oikein mihinkään. Onneksi tämä ongelma ei vaivannut koko elokuvaa, vaan osia siitä.
Kuvauksen tyyli oli todella upea ja se tuki tarinaa hienosti. Kuvauksesta vastannut Mandy Walker ansaitsisi palkintoja työstään.
Mutta suurin kiitos elokuvan tunnelmasta kuuluu koko työryhmälle, sillä lopputuloksesta huokuu, että jokainen sitä työstänyt on nauttinut sen koostamisesta.
Elvis on sellainen elokuva, josta jokainen katsoja saa jotain. Tosifanit voivat sukeltaa muistojensa ja nostalgian pyörteisiin. Musiikin ystävä pääsee karkkikauppaan, jonka hyllyt notkuvat valtavan tarjonnan alla. Kaltaiseni tavalliset katsojat päästetään ihastelemaan ja ihmettelemään Elviksen valtakautta upean näyteikkunan kautta. Tärkeintä on kuitenkin se, että kaikilla on mukavaa.
Elviksen katsominen vaatii todella hyviä istumalihaksia, sillä se on TOOODEEELLLAAA pitkä. Pituutta kertyy yhteensä 160 minuuttia. Täytyy myöntää, että elokuvaa oli venytetty ja vanutettu paikoittain aivan liikaa. Ymmärrän, että Elvis Presley on todella kiinnostava henkilö, hahmo ja myytti, mutta rajansa kaikella.
Sitten ne elokuvan kaksi tärkeintä palasta, eli Austin Butler ja Tom Hanks. Tämä parivaljakko on yhdessä täyttä timanttia. On ihme, jollei Butler voita Oscaria, se olisi suorastaan karmea vääryys. Hän omaksuu Elviksen roolin joka solullaan. Pakko se on myöntää, että unohdin valkokankaalla olevan Butlerin, eikä itse Elvis! Jokainen ilme ja ele oli hiottu täydelliseksi. Mahtavaa työtä, kun otetaan huomioon, kenen saappaisiin näyttelijä hyppäsi.
Vaikka elokuvan nimi onkin Elvis, niin Hanksin roolihahmo kuljettaa tarinaa eteenpäin. Legendaarinen näyttelijä sopii todella hyvin kierojen ja lierojen konnien rooleihin, niin tälläkin kertaa. Eversti suojelee nuorta artistiaan, mutta samalla hän varmistaa, että suurimmat voitot valuvat vain hänen taskuihinsa. Hanksin naama hymyilee ja nauraa, mutta samalla katsoja pääsee seuraamaan Parkerin sisäistä limaisen kieroa dialogia, joka tavoittelee pelkästään suuria seteleitä. Mahtavaa duunia Tom Hanks!
Elvis laulattaa Suomen elokuvateattereita alkaen 29.6. Jos vain pystyt, niin käy katsomassa Elvis isossa teatterissa, jossa on hyvä valkokangas ja hyvät ämyrit.
Teksti: Juho Kojima