Chris Columbuksen ohjaama The Thursday Murder Club tuo yhteen joukon Britannian vanhemman polven huippunäyttelijöitä.
Elizabeth (Helen Mirren), Ron (Pierce Brosnan) ja Ibrahim (Ben Kingsley) ovat kehittäneet itselleen varsin innostavan harrastuksen eläkepäivien ratoksi, sillä kolmikko ratkoo selvittämättömiä murhia.
Eräänä päivänä kolmikko toteaa, että joukkoon pitäisi saada uutta verta, niinpä he houkuttelevat Joycen (Celia Imrie) ryhmän jäseneksi.
Yhtäkkiä nelikkomme melko kepeällä pohjalla ollut harrastus muuttuu totiseksi touhuksi, kun ystävykset joutuvat keskelle mysteeriä, johon liittyy selittämätön kuolema.
Jotenkin tämä elokuva muistuttaa Agatha Christien kirjoittamia neiti Marple -kirjoja. Epäilen, ettei tuo ollut sattumaa. Varsinkin Joycen pirtsakka hahmo toi mieleeni Christien kirjojen terävän amätöörietsivän.
Kaikesta näki, että näyttelijöillä oli todella mukavaa keskenään. Kaikkien suoritukset näyttivät helpoilta. Pienenä miinuksena minun on kuitenkin todettava, että Brosnan ja Kingsley vetivät roolinsa liiankin rennosti, mutta tietyssä mielessä tuon saattoi hyväksyä, koska kyseessä oli niin kepeä murhamysteeri.
Elokuvan miljöö on ainakin lainattu suoraan Christien tarinoista, sillä kaikilla hahmoilla, paitsi poliiseilla, oli selvästi yläluokkainen tausta, eivätkä tapahtumapaikatkaan jättäneet paljonkaan epäilystä yhteiskuntaluokasta.
Kun esikuvaa on haettu noinkin selvästi salapoliisitarinoiden mestarilta, niin projektilla on jo sinänsä melkoiset paineet. Elokuvahan perustuu Richard Osmanin samaa nimeä kantavaan kirjaan. Osmanin luoma maailma on hattaran kevyt. Siitä kuitenkin puuttuu kuuluisa viimeinen silaus
Ohjaaja Chris Columbus on tuonut mukanaan humoristisen otteensa, joka toimii varsin hyvin, mutta välillä kokeneen ohjaajan ote pikkuisen lipsahteli.
Tämän elokuvan pahin ongelma on kuitenkin sen tuottajana toiminut Netflix. Leffasta näkee, että rahaakin on käytetty, mutta samalla filmi on todella ison tehtaan tuote, joka ei uskalla ottaa riskejä, eikä katsojalle tarjota yllätyksiä.
Tähdet: ***
Teksti: Juho Kojima