Shukichi (Chishû Ryû) ja Tomi (Chieko Higashiyama) lähteävät kotikylästään Tokioon katsomaan lapsiaan. Koichi (Sô Yamamura) työskentelee lääkärinä omalla klinikallaan ja Shige (Haruko Sugimura) pyörittää kauneussalonkia. Harvoista käynneistä huolimatta Koichi ja Shige pitävät vanhempiensa käynneistä. Kiireisen kaupunkielämän takia heillä ei kuitenkaan ole aikaa näyttää vanhemmilleen kaupunkia. Noriko (Setsuko Hara), kuolleen pojan vaimo, on ainut, joka käyttää aikansa vanhempien viihdyttämiseen.
Ozun suurin mestariteos Tokyo Story valittiin maailman kaikkien aikojen neljänneksi parhaaksi elokuvaksi Jeanne Dielmanin, Vertigon ja Citizen Kanen jälkeen Sight and Sound -lehden arvovaltaisessa asiantuntijaäänestyksessä 2022.
Joskus on mukava törmätä itselleni uusiin elokuviin. Olin tehnyt tästä filmistä merkinnän muistiini, että tuohan pitää katsoa.
Tokyo Story oli koskettava kuvaus Japanin kulttuurista. Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli elokuvan hiljaisuus ja rauhallisuus. Tarina pysyttelee pääasiassa yhden ja saman talon sisällä. Kamera on hyvin staattinen, eikä oikeastaan liikahda kuin ennalta määrättyjen pisteiden välillä. Tämä johtuu varmasti tuon ajan kameroiden teknisistä ominaisuuksista.
Tästäkin huolimatta ohjaaja Ozu onnistuu pitämään tarinan kiinnostavana. Mielestäni elokuvassa ei niinkään ole juonta, vaan se on kertomus sukupolvien välisestä törmäyksestä, joka samalla paljastaa japanilaisen tapakulttuurin jäykkyyden, johon kuuluu esimerkiksi se, ettei vaikeista tai ikävistä asioista haluta puhua, ja konflikteja vältetään viimeiseen asti.
Yksi tapa, joka elokuvassa nousi hyvin vahvasti esille, oli vanhempien kunnioitus. Tarinan nuoremmalla sukupolvella oli jatkuva kiire, mutta siitäkin huolimatta kylään tulleita kunnioitettiin ja kohdeltiin arvokkaasti. Tuon tavan haluaisin juurtuvan Suomeenkin.
Maaseudulta saapunut pariskunta ei ollut tottunut kaupungin vilskeeseen, ja nopeasti muuttuviin suunnitelmiin. Toin yksityiskohdan esiin sen vuoksi, että se toi esiin Japanin yhteiskunnan suorituskeskeisyyden, joka on aivan eri tasolla, kun meillä täällä pohjolassa.
Elokuvassa kohdataan myös kuolema. Tässäkin yhteydessä nousee esiin eroja länsimaihin verrattuna. Kuolema kohdataan hiljaisesti ja arvokkaasti, eikä tunteita paljon näytetä. Tässä kohtaa omat kulttuuriarvoni joutuivat koville. Tietenkin ymmärrän, että jokaisessa maassa on omat tapansa ja kummallisuutensa, mutta elokuvan perhe ei toisiaan paljon lohdutellut tai tukenut. Se oli minulle vähän liikaa.
Jos et ole tutustunut japanilaiseen elokuvaan, niin Tokyo Story saattaa olla hieman liian haastava aloituspiste. Itse hyppäsin japanilaisen elokuvan pyörteisiin sotadraaman kautta. Kyseessä oli Tora! Tora! Tora!, joka kertoo Japanin keisarillisen laivaston yllätysiskusta Pearl Harborin tukikohtaan. Elokuva on helposti ymmärrettävä kokonaisuus.
Tokyo Storyssa on viehätysvoimaa, jota harva nykyaikainen elokuva pystyy tarjoamaan.
Elokuva alkaa kello 21.00.
Teksti; Juho Kojima