Prinsessa Dianan ja prinssi Charlesin avioliitto on jo pitkään ollut vaakalaudalla. Vaikka huhut pettämisestä ja avioerosta kiertävät, kuningattaren Sandringhamin kartanossa vietettävän joulun ajaksi julistetaan välirauha. Ohjelmassa on aterioita ja metsästystä – Diana tuntee kyllä pelin säännöt, mutta tänä vuonna kaikki tulee olemaan toisin. Spencer on kuvaus siitä, mitä noiden muutamien kohtalokkaiden päivien aikana kenties tapahtui.
Tämä elokuva lähentelee täydellisyyttä. Tähän on kaksi syytä, Kristen Stewartin huimaava suoritus Dianan roolissa ja ohjaaja Pablo Larraínin valitsema kerronnan tyyli.
Tapahtumat kerrotaan pitkälti Dianan mielen ja sisäisen dialogin kautta. Tuo valinta tuntuu ainoalta oikealta, sillä se asettaa katsojan suoraan Dianan asemaan. Näin yleisö pakotetaan kohtaamaan koko se painolasti, jonka muu kuningasperhe ja koko maailma aikoinaan kasasi epävarman prinsessan harteille.
Diana yrittää rohkeasti taistella paineita ja murheita vastaan, mutta helppoa se ei ole, sillä koko hovi henkilökuntineen tuntuu painostavan ja vahtivan Dianaa jatkuvasti, varsinkin majuri Alistar Gregory (Timothy Spall), joka tuntuu seuraavan prinsessan jokaista liikettä kuin ajokoira konsanaan.
Spall on roolissaan suorastaan ärsyttävän hyvä, sillä hän onnistuu tekemään majurista hahmon, johon ainakaan minä en haluaisi tutustua. Gregory palvelee pelkästään kuningattaren ja hovin etua, kaikki muu jää majurin jyrämäisen olemuksen alle.
Diana hakee tukea ja turvaa hovin kokista Darrenista (Sean Harris), joka kuuntelee, neuvoo ja tukee ahdistunutta prinsessaa. Harrisin ja Stewartin väliset kohtaukset olivat todella lämpimiä ja suorastaan helliä. Molemmat näyttelijät selvästi nauttivat niiden tekemisestä. Kaksikon välillä tuntui olevan aito yhteys.
Toinen Dianan tukipylväs tuona jouluisena ajanjaksona oli hänen palvelijansa Maggie (Sally Hawkins), joka auttaa prinsessaa pukeutumaan ja samalla Maggie auttaa Dianaa selviämään monista raastavista tunnemyrskyistä. Kaiken tämän lisäksi naiset ovat tosiystäviä, ja Maggie on ainoa ihminen koko hovissa, johon Diana voi täysin luottaa.
Hawkins tekee todella aidon tuntuisen suorituksen, josta huokuu lämpöä ja välittämistä. Hawkins on löytänyt hienon tasapainon palvelijan ja ystävän välimaastosta. Elokuvassa on muutama kohtaus, joissa Hawkins päästää Maggien tunnekirjon valloilleen ja silloin kipinät räiskyvät.
Itse Kristen Stewart tekee suorituksen, joka ei jätä ketään kylmäksi. Ei ole varmasti helppo tehtävä hypätä prinsessa Dianan rooliin, koska kyseessä on henkilö, jonka koko maailma tunnistaa ja muistaa, mutta Stewart selviytyy haasteestaan todella mallikkaasti.
Stewart on parhaimmillaan kohtauksissa, jotka keskittyvät pelkästään Dianaan tai hänen sisäiseen dialogiinsa. Stewart on tunteiden näyttämisen mestari. Hän pystyy välittämään Dianan tuskan ja hädän valkokankaalta katsojalle lähes täydellisesti.
Elokuvan taso notkahtaa hieman viimeisellä kolmanneksella, kun jostain syystä kerrontaan aletaan sotkea aivan liikaa ihmisiä. Kuvaan ilmestyvät yhtäkkiä esimerkiksi prinssi Charles (Jack Farthing) ja itse kuningatar (Stella Gonet). Ottamatta mitään pois näiltä näyttelijöiltä, mutta mikä heidän funktionsa tässä tarinassa oikein oli.
Elokuva toimi parhaiten, kun sivuhahmot häivytettiin sumuiseen taustaan. Näin Dianalle, majuri Gregorille, Darrenille ja Maggielle jäi lähes avoin tila, jota hyödyntää.
Teksti: Juho Kojima